KUVAT: Iida Salmivesi
Kaikki varmasti tietävät sen tunteen, kun keskiviikon harmaudessa rämpii kohti TUAS-taloa. Räntää sataa vaakasuoraan kohti kasvoja, kengät kastuivat läpi jo kotiovella ja lapasetkin unohtuivat kotiin. Takaraivossa jyskyttää kaikki deadlinet, tuleva tenttiviikko, ryhmätyötapaamiset ja töissäkin pitäisi ehtiä käydä. Kun vihdoin saavut TUASin aulaan ja erehdyt katsomaan itseäsi peilistä, ei oikein voi tehdä muuta kuin irvistää: peilistä katsoo ennemminkin ylirasittunut, märkä lumimies Ötzi, kuin elämänsä parasta aikaa viettävä opiskelija. Sitten päätät, että: ”Okei, some-tauko, ja sitten hommiin.” Tämä on virhe, sillä todennäköisesti silmiisi osuu jonkun lifestyle-bloggarin aamun facebook-päivitys, jossa hän kertoo, että elämä on ihanaa ja kuinka hän on mennyt läpi viehättävän lumisateen aamun jooga-tunneille kenties husky-koirien vetämänä. Seuraavaksi vuorossa on aamukahvit sängyssä. Päivän ohjelmaan kuuluu muun muassa postauksen kirjoittamista ja huomisen Barbadoksen matkan suunnittelua. On myös muutama kuva valkoisista tulppaaneista. Siinä vaiheessa saattaa lumimies Ötzin suusta kuulua epätoivoinen ”miksei minun elämäni ole tuollaista!?”-karjaisu. Sössön toimitus lähti testaamaan, millaista olisi elää päivä bloggarina.
Aloitin tulppaaneista, sillä niihin minulla oli varaa, ja oma empiirinen tutkimukseni on selvittänyt, että ne ovat monen bloggarin vakiovaruste ja luonnollisesti siis avain onnelliseen elämään. Asetin ne maljakkoon ja oloni oli odottava, tästä se nyt alkaa.
Päätin herätä aamulla aikaisin, jotta ehdin tehdä päivän uimatreenin jo ennen päivän puuhia. Kyllä vain, puuhia, koska tänään ei olisi stressiä tai kiirettä. No, herätyskello soi 7 maissa ja soikin sitten reilun tunnin päästä uudestaan. Aamutreeni ja husky-ajelut jäivät siis välistä. En kuitenkaan lamaantunut tästä, sillä muistin tulppaanit ja jääkapissa odottavan chia-vanukkaan, jonka olin edellisenä iltana väsännyt. Blogien chia-vanukkaat näyttävät aina täydellisiltä: koostumus on kiinteä ja ulkoasu herkullinen. Minun chiani oli aivan liian löysää ja muistutti huonosti tehtyä pirtelöä vanukkaan sijasta.
Sitten muistin, että olen unohtanut kuvata kodin sisustusta, joten päätin ottaa kuvan keittiön hyllyille asetetuista puukirjaimista. Uskoni katu-uskottavaan bloggaajan elämääni alkoi hiipua, kun käänsin pääni ja huomasin, että kirjaimet on aseteltu HOME-asetelman sijaan HIMO:ksi. No, hiljaa hyvä tulee.
Pikkuhiljaa stressi alkoi vallata mieltäni. Päivän ohjelmassa olisi kaksi ryhmätapaamista, projektin tekoa sekä työjuttuja. Yritin miettiä erilaisia voimalauseita, kuten ”it’s not the load what breaks you down, it’s how you carry it” ja ”stop focusing on how stressed you are and remeber how blessed you are.” Stressi ehti kuitenkin hetkellisesti unohtua, kun lähdin juoksemaan junaan.
Pääsin lopulta koulu
lle ja alkuun pääseminen oli tahmeaa. Päätä särki ja yritin litkiä vettä kuin mielipuoli, jotta se lakkaisi. Mietin, mahtaako oikeista bloggareista koskaan tuntua tältä. Asiat alkoivat kuitenkin lounaan jälkeen rullaamaan ja sain kuin sainkin hommia hoidettua. Uskoni tulppaaneihin vahvistui ja vahvistui.
Lähdin taivaltamaan kohti kotia kuuden maissa ja astuessani ulos alkoi naurattaa. Lunta tuli taivaan täydeltä ja eteneminen oli hidasta. Lunta oli kaikkialla ja se tunki vaatteidenkin alle: täydellinen Ötzi-olo. Pääsin kotiin ja olo oli kuin rekan alle jääneellä, päähän sattui, lunta tippui lahkeista ja vatsa kurni. Tulppaanit odottivat pöydällä ja tuntui, että ne lähinnä ilkkuivat minulle. Päätin ottaa pienet päiväunet ja lähteä sen jälkeen sinne uimahalliin, mikä aamulla jäi vain haaveeksi. Laitoin taas herätyskellon seitsemäksi. Ironista.
Lähdin taivaltamaan uimahallille lumipyryssä. Treenikuvia minulla ei sattuneista syistä valitettavasti ole. Kiitos hiihtolomaviikon halli oli melko tyhjä ja minulla oli oma uimarata. Siinä uidessa kävin ajatusleikkiä, että minulla on oma uima-allas ja uimavalvojat ovat henkivartijoitani, koska tottahan nyt jokaisella oikealla bloggaajalla on oma allas ja vartijat.
Uinnin jälkeen yritin saada Barbados-efektiä aikaan kookos-lime -ihovoiteella. Illuusio kuitenkin haihtui aika nopeasti, kun kotimatka pyryssä alkoi. En enää erottanut, missä menee tie, mutta eipä ulkona ketään liikkunut, joten samapa tuo. Tulin kotiin, enkä näyttänyt siltä, miltä some näyttää ihmisten näyttävän treenin jälkeen: punaposkiselta ja luonnollisen kauniilta. Ötzi peilissä oli ja pysyi. Keitin teetä ja söin iltapalan sängyssä. Mietin, miten saisin teekupin pysymään peiton päällä pystyssä, mutta minulla on vain yksi sänky, joten en ottanut riskiä. Loppu ilta meni katsoessa HIMYM:iä. Tulppaanit olivat seinän takana, en voinut olla miettimättä, mitenköhän heidän mielestään selvisin.
Jos jaksoit lukea tämän tarinan loppuun saakka, onnittelut siitä. Nyt mahdat miettiä, miksi kerroin 620 sanan verran päivästäni ja tulppaaneista. Syy on yksinkertainen: Mietin usein stressin keskellä, että miksi juuri minun elämäni on tällaista? Miksi jätän asiat viime tippaan enkä osaa mennä ajoissa nukkumaan? Miksi stressaan ”turhista” asioista ja ylianalysoin kaikkia tilanteita? Miksi en ole sitä ja tätä ja miksi en tee tuota ja tuota? Enkä ole uskoakseni ainut, joka sortuu tähän itsensä soimaamiseen. Täytyy muistaa, että ”under the pressure diamonds are made” ja jopa Ötzi pääsee Barbadokselle joku päivä, jos ensin jaksaa vähän uurastaa.
Se, että stressaa, on joissain tilanteissa myös ihan hyvä. Omassa elämässäni parhaat suoritukset usein tapahtuvat stressin ja paineen alla, ja jos stressin määrä pysyy hallinnassa eikä aiheuta aivan kamalaa ahdistusta, on se ihan okei. Elämäntapaani kuvaa usein lausahdus ”why do we hit ourselves with a hammer? -Because it feels so damn good when we stop”, ja mielestäni se kuvaa stressistä saatavaa hyvän olon tunnetta loistavasti: se vaan tuntuu niin hyvältä, kun vihdoin deadlinet on ohi ja viimeinen tentti palautettu ja voi nostaa ystävien kanssa maljan ja naurahtaa ”me teimme sen…taas!”
Stressittä tai stressillä kohti viikonloppua, kyllä se siitä!
<3:llä Iida
PS.Emmekä voi tietää, kuinka monta kahvitahraa bloggareiden sängyistä löytyy, tai miten iso sotku löytyykään kuvanottopaikan ulkopuolelta. Emme myöskään tiedä, montako stressin aiheuttamaa kyyneltä on vuodatettu ennen täydellisen näköistä ”good night” -kuvaa ja kuinka monta poistettua selfietä kännykästä löytyykään yhtä onnistunutta kohden.
PPS. Tutkimuksen mukaan yksi onnistunut selfie vaatii 52 epäonnistunutta. Lisäksi luin bloggaajien paljastus-postauksesta, että monet menevät ottamaan kahvikuvan sänkyyn, mutta juovat sen silti pöydän ääressä kuvanoton jälkeen, koska se nyt vaan on käytännöllisempää.
PPPS. Tulppaaneita kannattaa ostaa myös ihan muuten vain, koska ne ovat aika nättejä.
Leave a Reply