Olipa kerran Oulu


TEKSTI: Miina-Maija Simonen
KUVAT: Miina-Maija Simonen

Ai mitäkö tein syksyn ajan?

  • Koulua 15 noppaa.
  • Muutin 2 kertaa.
  • Reissasin pitkin Suomea, Espoosta Sodankylään ja Porista Savonlinnaan.

Yksi reissuistani oli Ouluun, josta kerronkin seuraavana…

Viikko 41

Keskiviikkona kokous Tampereella, torstaista lauantaihin messuilla töissä Jyväskylässä, ja sunnuntaina Ouluun! Tässä kivassa kaupungissa oli kiltakaiman vuosijuhlat, joiden halloweenteemaan olin valmistautunut keräilemällä kotoa kaikki peruskoulun epäonnistuneet käsityöt ja ämpärillisen tippuneita lehtiä. Tuloksena oli yllättävän hyvin metsänhenkeä muistuttava ulkoasu, vai mitä?

Vuosijuhlat olivat hieman eri tyyliset mitä Otaniemessä. Iltapukujen sijaan pukukoodi oli halloween, jota olikin kunnioitettu melko hyvin. Tapahtuma oli meikäläisen silmään enemmän normisitsit kuin vujut, tosin lahjoja jaettiin Oulussakin. Lahjojen jako tapahtui puheenvuoroja pyytämällä, ja niitä puheenvuoroja sitten piisasikin melkeinpä koko illan ajan. Sitsit sujuivat hyvin ja jatkot vallan mainiosti, kuten vuosijuhlilla kuuluukin. Taisinpa raapustella aamulla seitsemän aikaan vielä termodynamiikan tehtävää, palautuksen painaessa päälle…

Viikko 42

Punkkasin Oulussa kaverin luona vielä seuraavalla viikollakin, ja testasin Oulun kuuluisimmat ja Suomen ehkä karuimmat approt, eli Mallasapprot. Approjen vaikeustasoa nostavat ennen lähtöä päätettävä suoritustaso, sekä rajatut juomavaihtoehdot. Approt ovat siis tyyliä “kaikki tai ei mitään” sekä pelkkien mietojen eli täyden mahan ja kännin approt. Suorituksestani sen verran, että kukaan ei ilmeisesti edelleenkään tiedä miten olen löytänyt tieni yksin oudossa kaupungissa karttojen palautukseen. Tosin, pientä informaatiota seikkailuistani antoi kaverin tutun snäppiin lisätty video, josta kumpikaan ei muistanut mitään. Video oli ihan hauskaa, mutta ei välttämättä julkaisukelpoista katsottavaa. Se kyllä selitti kummankin kipuja ja muita tuntemuksia aamulla.

Dramatiikkaa approjen jälkeiseen päivään sai kadonneen raipan metsästyksestä. Haalareitteni varustukseen kuuluu siis hevosraippa, jolla on hauska hämmentää (ja piiskata) ihmisiä. Herätessäni ensimmäinen ajatukseni taisi olla “missä raippa?!?!?!?”. Tarkistin asian, eikä se ollut kiinni haalareissa. Aloin soitella Oulun baareihin ja laittaa etsintäkuulutusviestejä Facebookiin, ilman tulosta. Ketutukseni ja suruni oli hyvin syvää. Oli kuitenkin pakko alkaa pakkaamaan tavaroitani, ja kappas kummaa, mitä ulko-oven kynnykseltä löytyikään! “En oo varmaan eläissäni nähny noin ilosta ihmistä” totesi ystäväni silloin. En ole approjen ystävä, enkä varsinkaan näiden approjen jälkeen, mutta tulipahan kokeiltua.

(Visited 147 times, 1 visits today)

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*