KUVAT: Aino Suomi
(Huom: Teksti on melkein kokonaan toimittajan omaa mielipidettä. Toimittajalla ei ole minkäänlaista psykiatrista koulutusta tai pätevyyttä, paitsi elämän korkeasta koulusta.)
Viime vuosina trendi ajankäytön tehokkuuden maksimoimisesta on ollut erittäin in. Siitä kielii kirjakauppojen laaja valikoima ylihinnoiteltuja kovakantisia vihkoja ja kalentereja sekä ”bullet journalinginin” eli bujoilun ympärille kehittynyt melkein kulttimainen seuraaminen. Allekirjoittanutkin on erehtynyt syventymään bujoilun saloihin muutaman kerran. Jostain syystä kuitenkin päivän tai viikon ”to do” -listaa tehdessä aikataulu täyttyy kaikenlaisista kiireistä, mutta sieltä helposti unohtuu esimerkiksi sellaiset eri tavalla tärkeät asiat kuten ”nukkuminen”, ”vapaa-aika” ja ”älä tee mitään”.
Häh? Miten niin pitäisi aikatauluttaa aikaa ei mitään -tekemiselle? Eikö tarkoitus ollutkaan ottaa ajasta kaikki hyöty irti? Muutenkin vapaa-aika kuulostaa jotenkin itsestään selvyydeltä, tarvitseeko sitä sitten oikeasti merkata erikseen kalenteriin. Itse olen ainakin huomannut, että jos jotain ei sisällytä aikatauluun, sitä ei tule tehtyä tai tekee sen jonkin muun tärkeän asian kustannuksella. Jos nimittäin vapaa-aikaa ei pidä, alkaa jo automaattisesti pitää taukoja työn lomassa (usein työn kustannuksella), jolloin hommat menevät jossain vaiheessa ihan läskiksi, kun työn aiheuttama stressi ja syyllisyys tekemättömistä asioista seuraa vapaa-ajallekin. Kuulostaako tutulta? Ehkä sitten sinulle on jotain hyötyä loppuartikkelista.
Päätin ottaa teoriani tarkoituksenmukaisesta tekemättömyydestä testiin, mutta mitä se sitten tarkoittaisi käytännössä. Teoriassa mitääntekemättömyys on aika helppoa, sillä se on aktiviteettien ja toiminnan puutetta. Kaikkein puhtaimmillaan se kai siis olisi paikallaan pysyttelemistä ja kattoon tuijottelua. Tällaista aktiviteettia olin valitettavasi jo muutaman kerran joutunut testaamaan enemmän tai vähemmän krapulassa ollessani, joten pitäisi olla jo tuttua puuhaa. Halusin siis kokeilla jonkinlaista uutta paikallaan istumisen muotoa. Hetken lähestymistapaa mietittyäni tajusin, että minun ei tarvitse tarvitsekaan keksiä pyörää uudestaan. Lajista on nimittäin jo valmiiksi kehitelty jos minkälaisia muotoja. Puhun nimittäin meditaatiosta. Meditaation ei tarvitse olla spirituaalista, vaan menetelmää on jonkin verran sovellettu ja tutkittu masennuksen tai muiden mielenterveydellisten ongelmien sekä kroonisen kivun hoitoon. Meditaation eri muodoille on yhteistä johonkin tiettyyn esineeseen tai asiaan keskittyminen ja hetkessä eläminen antaen ajatusten virrata niihin erityisesti tarttumatta. (Norberg, Ulrica: Meditaatio. WSOY 2005)
Rohkeimmat meistä voivat kokeilla pelkkää paikallaan pysymistä, mutta itse tyydyin hieman toiminnallisemman meditaation muodon kokeiluun. Meditaatiota voi nimittäin harjoittaa myös yksinkertaisten askareiden lomassa kuten kävellessä tai vaikka siivotessa. Itse kokeilin kumpaakin meditaation muotoa. Kovin tieteellisiä päätelmiä ei kokeen lopputuloksesta voinut tehdä pelkän yhden ihmisen kokemusten pohjalta, mutta voin ainakin omasta puolestani sanoa vähän aivotyöskentelyä vaativan puuhailun tuovan virkistävää vaihtelua. Siivottuani huomasin myös paikkojen olevan siistimpiä kuin ennen, mikä yllätti positiivisesti.
Leave a Reply