Tutustutaan taas killan historiaan, tällä kertaa opetuksen kehittymisen kautta!
Hei taas, arvon kiltalaiset! Viime kerrasta onkin jo vähän aikaa, mutta kesätauon jälkeen palaamme taas tutustumaan killan historiaan. Aiemmilla kerroilla olemme valottaneet killan alkuhetkiä, suhteita KIKin kanssa ja hallinnon kehitystä, ja tällä kertaa perehdymme opetuksen kehittymiseen killan rinnalla. Mitä turhia enempää aihetta pohjustamaan, ryhdytään toimeen!
Alkuvaiheista sotaan
Vaikka Sähköteknillistä osastoa ei vielä ollutkaan, aloitettiin sähköaineiden opetus koulussa jo vuonna 1887 koneenrakennusosaston yhteydessä. Oli siis kulunut tasan neljäkymmentä vuotta teknillisen koulutuksen aloittamisesta Suomessa. Sähkötekniikan opetuksen aloitti Gottfried Strömberg, jonka nimi saattaakin olla tuttu! Strömberg hankki itselleen ulkomailla tietämystä, ja palattuaan Suomeen hän aloitti sähkötekniikan koulutuksen luennoiden vapaaehtoista kurssia kone-, rakennus- ja kemianinsinööreiksi aikoville. Kurssin ensimmäinen osa sisälsi muun muassa muuntajia, valaistuslaitoksia, säätö- ja varmuuslaitteistoja, lennättimiä, puhelimia, sähkömetallurgiaa sekä ukkosenjohdattimia. Kurssin toisena osana oli teoreettinen sähkötekniikka ja kumpaankin osaan kuului sekä luentoja että laboratoriotöitä. Opetus kulki tällä tahdilla 1897 asti, jolloin vuosikymmenen jälkeen Strömberg lopetti opettamisen. Hänen jälkeensä opetusta hoiti muun muassa maisteri G. Geitin vuosina 1897-1899, ja 1901-1916 insinööri ja filosofian maisteri Johannes Sohlman.
Vuonna 1908 Sohlmanin yksin hoitaessa sähkötekniikan opetusta osastokollegi totesi melko viisaasti, että sähkötekniikan opintosuunnassa yhden opettajan oli mahdotonta hoitaa koko opetusalaa korkeakoulun vaatimalla tavalla. Tähän ratkaisuksi ehdotettiin yhtä viisaasti uutta opettajan virkaa. Tämän pohjalta diplomi-insinööri Hermann Kolster valittiin toiseksi sähkötekniikan professoriksi vuonna 1910. Työnjako meni niin, että toinen professoreista opetti sähkömekaniikkaa, dynamokoneita ja moottoreita ja toinen valaistusta, voimansiirtoa sekä heikkovirtatekniikkaa. En itse ehkä jakaisi aiheita tuolla tavalla, mutta ehkä sen takia en olekaan (vielä) valmistunut ja viisas.
Vuonna 1911 tapahtui suurta edistystä sähkötekniikan opetuksessa, kun opettajaneuvosto hyväksyi diplomi-insinöörin tutkinnon suorittamisen sähkötekniikassa. Tämä laittoi rattaat pyörimään, joka johti sähköteekkareiden syntyyn ja sitä kautta oman kerhon eli Sähköinsinööriklubin perustamiseen vuonna 1921!
Sähkötekniikan opetusta annettiin vuoteen 1926 asti silloisen päärakennuksen tiloissa Hietalahden rannassa, ja laboratorio sijaitsi saman talon kellarissa. Sieltä siirryttiin uusiin tiloihin, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä Albertinkadun ja Eerikinkadun rajoittamassa korttelissa. Ne olivat valmistuessaan vuonna 1926 nykyaikaiset, hyvinvarustellut ja ennenkaikkea tilavat. Tilat sisälsivät muun muassa korkeajännite-, heikkovirta- ja radioteknillisen osaston, suuren konehallin, luentosaleja sekä piirustussaleja. Vasta sähköteknillisen laboratorion rakentamisen jälkeen oli vuorossa koneteknillisen laboratorion rakentaminen.
Opiskelu ja etenkin tenttiminen 20-luvulla oli hiukan tiukempaa, kuten killan puheenjohtaja 1924-25 Tauno Vuorio muistelee: ”Tuon ajan opiskelua leimasivat tiukat säännöt. Kutakin ainetta sai yrittää tenttiä kolme kertaa ja ellei kolmannellakaan kerralla saanut tenttiä suoritetuksi, katkesi opintie polysteekissä kertaheitolla ja samoin kävi, ellei palauttanut suunnitteluharjoituksia määräaikaan mennessä. Opiskelu oli siten rankkaa ja tentteihin luettiin usein yökaudet opiskelumahdollisuuden turvaamiseksi.”
Heti klubin synnystä lähtien oli se jo vaikuttamassa opetuksen järjestämiseen ja laatuun. Esimerkiksi vuonna 1923 olivat kaikkien klubien puheenjohtajat rehtorin juttusilla hänen pyynnöstään. Asia koski muun muassa ”väärinmenettelyä diplomityön tekemisessä niin, että teetettäisiin niitä toisilla vallankin jossakin toimistossa” sekä järjestystä piirustussaleissa. Rehtori toivoi, että ”toverikurin avulla päästäisiin yllämainituista epäkohdista”, eikä hänen toimenpiteitään tarvittaisi. Rehtori halusi ja sai myös kuulla klubin kannan korkeakoulun tutkintosääntöuudistukseen vuonna 1927. Jo tuolloin toivottiin orgaanisen kemian kurssin poistamista sähkön opintosuunnasta ja seuraavana vuonna klubi keskusteli vilkkaasti sähkökemian tenttivaatimuksista pitäen niitä kohtuuttomina. Asiasta lähetettiin komitea professori Kolsterin puheille ja hänelle esitettiin, että ”tentittäväksi määrätyistä kirjoista saataisiin jonkinlaista vähennystä aikaan”. Oletettavasti komitea onnistui tehtävässään, koska allekirjoittanut ei sähkökemiaa muista nähneensä opinnoissaan.
30-luvulla TKK:n alaisena toimi työnvälitystoimisto joka valvoi, että harjoittelijat saavat sopivaa työtä. Sähkötekniikan saralla näissä oli kuitenkin havaittu puutteita ja asiasta keskusteltiin klubissa. Klubi ei ollut tyytyväinen harjoittelupaikkojen välittämisestä, ja asia nähtiin suurena ongelmana, koska sähkötekniikan opiskelijoiden täytyi suorittaa 10 kuukautta harjoittelua, mukaan lukien kuuden kuukauden mittainen konepajaharjoittelu. Vanhemmat opiskelijat näkivät, että nuorempien opiskelijoiden kuuluisi hoitaa opintojen alkupuolella konepajaharjoittelu ja unohtaa liian vaativat paikat, jotka olisivat kuuluneet ammattiaineita jo lukeneille ylempien kurssien miehille. Tilannetta korjattiin, kun klubi päätti valita henkilöitä ottamaan selvää harjoittelupaikkojen saatavuudesta sekä työpaikoista. Fukseja vaadittiin ilmoittamaan harjoitteluistaan klubille vaikka eivät olisi edes jäseniä.
Toimintavuoden 1933-34 aikana klubissa esitettiin perustettavaksi opinto-ohjekirja, joka olisi sisältänyt yleisiä ohjeita opiskelua varten. Lisäksi kirjassa olisi pitänyt olla ohjeita piirustustehtävien, laboratoriotöiden sekä tenttien suorittamista varten, luettelo oppikirjoista ja vaadituista maininnoista aikakausilehdissä sekä kyseisen aineen tenttikysymykset. Kirjan olisi pitänyt olla niin erinomainen, että sen olisi voinut näyttää asianomaiselle professorillekin. Syntyneessä keskustelussa kirjan kuitenkin katsottiin aiheuttavan enemmän haittaa kun hyötyä. Erityisesti painotettiin oma-aloitteista kirjaston tutkimista ja sen tuottaman kirjaston käyttötottumuksen merkitystä. Näistä syistä asiasta luovuttiin.
Sota-aikana myllersi myös koulussa, kun opettajakollegio päätti uusia koko koulun opetusohjelmaa ja tutkintösääntöä, tavoitteena lyhentää opintoaika neljään ja puoleen vuoteen. Lisäksi itsenäinen sähköteknillinen osasto sai vuonna 1941 alkunsa, kun koneenrakennusosasto jakautui. Osastossa opetettiin teoreettista sähkötekniikkaa, sähkölaitostekniikkaa sekä uutena alueena heikkovirtatekniikkaa. Osastolle rupesi nopeasti kerääntymään opiskelijoita, ja vuonna 1948 sillä oli jo 256 opiskelijaa.
Sodasta eteenpäin
50-luvulla kouluun pääsy ei ollut parina päivänä pidettävien pääsykokeiden varassa. Polysteekkiin pyrittiin silloin kuukauden mittaisilla karsintakursseilla, joissa teekkarikandidaateille luennoitiin ja testattiin tietämystä tenteillä. Näin varmistettiin samat pohjatiedot kaikille ennen tenttejä ja varsinaista opiskelua.
Ensimmäiset kaksi vuosikurssia teekkarit suorittivat niin sanottuun pikkudiplomiin kuuluvia yleisen osaston kursseja. Näihin kuului matematiikan ja fysiikan lisäksi mekaniikkaa, lujuusoppia ja kone-elimiä. Pikkudiplomin valmistumista kahdessa vuodessa viivytti useimmin vaikeiden teoreettisen sähkötekniikan tenttien suoritusten puuttuminen. Kolmannella vuosikurssilla alkoi varsinaisten sähkötekniikkaan kuuluvien aineiden opiskelu. Selkeästi toisistaan erottuvia opintosuuntia oli neljä: sähkölaitokset, sähkökoneet, puhelintekniikka ja radiotekniikka. Jokaisesta näistä piti suorittaa yksi peruskurssi, jonka takia nykyiseen verrattuna sähködiplomi-insinöörien oli viisikymmentäluvulla laaja-alaisempaa ja insinöörimäisempää, vähemmän akateemista. Kieliopinnoista ja muiden osastojen ylimääräisistä opinnoista ei saanut opintoviikkoja.
Koko 50-luvun ajan kilta osallistui aktiivisesti opetuksen kehittämiseen. Jo silloin löytyi opintotoimikunta, johon valittiin vuosittain edustajat 1.-4. vuosikursseilta sekä ruotsinkielisten ja heikkovirtamiesten keskuudesta. Suurimpia ongelmia tosin silloin oli suomenkielisen kirjallisuuden puuttuminen. Tähän pikkuhiljaa tuli apua, kun professorit loivat opetusmonisteita luentojen ja oppimateriaalin tueksi. Kilta myös pyrki yhteistyössä korkeakoulun kanssa hankkimaan parempia oppikirjoja, ja kannusti professoreja tekemään laadukkaita opetusmonisteita. Toisaalta, jos moniste oli liian hyvä, joutui opettaja puhumaan tyhjälle salille oppilaiden tutustuessa aiheeseen kotonaan.
60-luvulla kilta keskittyi entistä enemmän panostamaan opintoasioihin. Tätä kautta opiskelijoiden vaikutusmahdollisuudet opintojen järjestelyihin paranivat huomattavasti, ja erityisesti rakentava keskustelu osaston professoreiden kanssa tuotti monia muutoksia. Sisällöllisesti opintojen suuret linjat eivät kuitenkaan muuttuneet vuosikymmenen aikana. Jo alusta alkaen oli valittu joko heikko- tai vahvavirtapuoli, vaikka yhteisiä peruskursseja luettiinkin. Vuosikymmenen alussa vahvavirtapuolella oli vielä enemmän opiskelijoita, mutta voimasuhteet kääntyivät päälaelleen 60-luvun lopun häämöttäessä. 60-luvulla myös luovuttiin karsintakursseista ja siirryttiin nykyiseen pääsykoekäytäntöön vuonna -68, koska kurssit veivät liikaa resursseja korkeakoululta.
Näinä aikoina ensimmäiset vuodet kuluivat perusopintoihin, ja vasta neljännellä vuodella sai valita kursseja kohti omia syventäviä opintojaan. Samassa tentissä sai käydä korkeintaan kolmasti, mutta opinnot eivät sentään siihen keskeytyneet, vaan tenttioikeutta piti anoa sen jälkeen erikseen. Pahimmat jännittäjät saattoivat hakea lääkäriltä niin sanotun tenttikammopaperin, jolloin samassa tentissä saattoi käydä useamminkin.
70-luvun lähestyessä opinnoissa oli parannettavaa. Opiskelijapoliitikkojen mielipide oli, että teollisuuden tilaustutkimustoiminta sitoi liikaa aikaa professoreilta, ja opetus kärsi. Tämä ei välttämättä ollut asioiden todellinen laita, mutta se herätti opiskelijat pyrkimään innokkaammin muuttamaan korkeakoulumaailmaa.
Vuosikymmenen vaihteessa hakukäytäntöä muutettiin siten, että luovuttiin entisestä tavasta suorittaa valinta vahvan ja heikon sähkön välillä jo hakuvaiheessa. Opiskelijat pyrkivät uudessa järjestelmässä yleisesti sähköosastolle ja valitsivat opintosuunnan vasta myöhemmin. Aluksi kuitenkin sähköosaston opiskelijat suorittivat yleisellä osastolla kaikille yhteisiä peruskursseja. 80 suorituspisteen eli noin kahden vuoden opiskelun jälkeen siirryttiin opiskelemaan omiin koulutusohjelmiin, joka kuulostaa melko tutulta myös nykyaikaan verrattuna. Kyseistä opintosuunnan valintaa kuvaili Hans Holmberg näin: ”Ne, jotka halusivat vakaata ja rauhallista elämää sekä turvallisen työpaikan eläkepäiviin saakka, valitsivat sähkövoimapuolen konservatiivisemman linjan, kun taas elektroniikkaa ja tietoliikennettä lähtivät opiskelemaan uutta kokeilevat ja riskinottokykyisemmät ihmiset.”
Heikko- ja vahvavirtamiesten välillä oli kuitenkin vain leikkimielistä naljailua. Vahvavirtamiehet totesivat mielellään, että mitäs se sellainen virta on, joka ei sormilla tunnu. Kilta kuitenkin yhdisti eri opintosuunnan opiskelijoita.
Mutta vaikka killassa opiskelijoiden välillä oli asiat hyvin, opiskelijat saattoivat joskus kahinoida luennoitsijoiden kanssa. Esimerkiksi vuonna 1970 säätötekniikan kurssissa oli kriisi, kun opiskelijat eivät hyväksyneet kurssikäytäntöjä. Pitkähkön väännön jälkeen opiskelijat saivat tahtonsa läpi ja kurssin käytäntöjä muutettiin.
Näihin aikoihin myös tietotekniikka alkoi saapua korkeakoulujen maailmaan. Sen ajan tietotekniikan peruskursseilla tutustuttiin Basic- ja Fortran-ohjelmointikieliin. Nämä eivät kuitenkaan olleet suurelle osalle muuta kuin välttämätön paha, jota ei myöhemmin nähty.
Opetuksen laadun seuraaminen sähköosastolla alkoi jo 60-luvun loppupuolella. TKK:ssa toimi asiaa varten perustettu opetusmenetelmätoimikunta, joka muun muassa tuotti asiaa käsittelevän kirjasen. Lisäksi toimikunta järjesti seminaareja professorien ja assistenttien opetustaidon kehittämiseksi ja kohentamiseksi. Opiskelijat olivat innolla mukana toimikunnan työskentelyssä.
Toimikunnan puheenjohtajana 70-luvulla toiminut Veikko Porra pitää aloitettua työtä merkittävänä: ”Kursseille perustettiin kurssitoimikuntia ja opiskelijoiden keskuudesta valittiin opintoyhdysmiehiä hoitamaan kurssin suorittajien ja luennoitsijan välistä vuoropuhelua. Toimikunnan tavoitteena oli tenttien parantaminen ja tehostaminen. Tuotimme oppaan ’Tentit tehokkaaksi’. Kurssiarviointia tehostettiin ja automatisoitiin tietokoneiden avulla. Opetuksen kehittäminen oli selvästi lähellä opiskelijoiden sydäntä.”
Opintoyhdysmies-, kurssiarviointi- ja palautetoiminnalla opiskelijat vaikuttivat konkreettisesti opetuksen laatuun. Vuoropuhelua arvostivat sekä opiskelijat että opettajat. Poliittinen toiminta loi tähän eräänlaisen järjestelmällisyyden taustakehyksen, vaikkei näkynytkään itse toiminnassa.
Sähköosastolla oli jo 50-luvulla ollut luennoitsijoiden valmistamia monisteita joistakin peruskursseista. Tuntimonistetoiminta asian varsinaisessa merkityksessä alkoi kuitenkin killan organisoimana 60-luvun lopulla. Myöhemmin toiminta laajeni käsittämään myös muiden osastojen kursseja. Toimintaa pyörittämään palkattiin vuosittain toimihenkilöitä. Tarkoitusta varten hankittiin kaksi aivan uusinta tekniikkaa olevaa konetta ja Sähköinsinöörikilta olikin tuolloin Rank Xeroxin suurin asiakas Suomessa. Toiminnan laajentuessa yli killan voimavarojen se katsottiin järkeväksi siirtää TKY:n omistamalle Otapainolle.
Tuntimonisteet auttoivat kurssien määrän nopeasti lisääntyessä luennoitsijoita saamaan opiskelijoille opetusmateriaalia entistä vaivattomammin. Monisteet helpottivat varsinkin töissäkäyviä opiskelijoita pysymään opetuksessa mukana. Jotkut luennoitsijat eivät tosin olleet aluksi kovinkaan innostuneita opetusmonisteista, koska he pelkäsivät niiden vähentävän luentoaktiivisuutta. He yrittivät parantaa aktiivisuutta antamalla tenttivinkkejä luennoilla luentomonisteiden ulkopuolelta. Idea tuntimonisteista on vuosien saatossa johtanut koko korkeakoulun kattavaan opetusmonistejärjestelmään, joka palvelee edelleen tehokkaasti lähes kaikkia perusopiskelijoita tietotekniikan nopeasta kehityksestä huolimatta.
Digiajan saapuminen
Tietotekniikan merkityksen kasvaessa todettiin oman koulutusohjelman olevan tarpeellinen. Uusi tietotekniikan koulutusohjelma irtaantui sähköosastosta vuonna 1984, ja työnjako koulutusohjelmien kesken suoritettiin karkeasti ottaen siten, että tietotekniikka sai vastattavakseen ohjelmistopuolen koulutuksen ja sähkölle jäi laitteisto-osaamisen opetus. Koska tietoteekkareilla ei vielä ollut omaa kiltaa, tulivat uudet fuksit SIK:n siipien suojiin puoleksitoista vuodeksi. Tänä aikana perustettiin Tietokilta (TiK), josta on hyvin nopeasti kasvanut kolmanneksi suurin kilta Otaniemessä.
Edellisen vuosikymmenen lopussa voimavarojen puutteen vuoksi joihinkin opintosuuntiin asetetut rajoitukset poistuivat lopullisesti 1981. Viimeisenä vapautui digitaalitekniikka, johon erityisen suosittuna suuntana oli kovat arvosanarajat. Digitaalitekniikassa oli killan ja professorien tekemien selvitysten mukaan pullonkaulana assembler-kurssi, jonka osallistujamääriä rajoittivat pienet tietokoneresurssit. Erään saunaillan jälkilöylyissä touhuteekkari Mikko J. Salminen ehdotti Unix-käyttöjärjestelmän asentamista Neuvostoliiton-kaupassa saatuun venäläisklooniin SM-4:ään. Ajatusta pidettiin täysin mahdottomana: ”Eihän amerikkalaiset antaisi meidän asentaa Unixia venäläiskoneeseen!”. Asia kuitenkin esitettiin tietojenkäsittelytekniikan laboratorion professoreille, jotka ottivat yhteyttä Bellin laboratorioihin Yhdysvaltoihin, josta lupa asennukseen kaikkien yllätykseksi heltisi. Seuraavana syksynä valintoja ei enää rajoitettu.
Suuntautumisvaihtoehtovalinnoissa esiintyi tasaisin välein kieroutumista. Joihinkin suuntiin ei välillä opiskelijoita saatu, toisiin taas suuntautui resursseihin nähden liian moni. Ratkaisuna ehdotettiin jälleen karsintaa, mutta killan kovan vastustuksen vuoksi asia unohdettiin kerta toisensa jälkeen.
Killan vaikutus opetukseen näkyi taas, kun kilta ehdotti opintojen suunnittelun helpottamista vuonna 1982. Tällöin tehtiin muutos, jonka myötä tenttijärjestys tehtiin koko vuodeksi kerrallaan.
Matematiikan ja fysiikan opetus tuntui liian teoreettiselta, eikä käytännön yhteyttä oman alan opintoihin usein löytynyt. Asian tiimoilta järjestettiin useita tilaisuuksia, perustettiin toimikuntia ja yritettiin vaikuttaa suoraan matematiikan laitoksen suuntaan. Matematiikan kursseja pilkottiin pienemmiksi ja kasattiin taas välillä suuremmiksi, mutta vasta 90-luvulla saatiin omat matematiikan ja fysiikan kurssit sähköosaston opiskelijoille.
Viime vuosina killan ja korkeakoulun välit ovat olleet hyvät, ja yhteistyötä tehdään enemmän tai vähemmän tiiviisti. Opintotoimikunta on eloisa ja opiskelijoiden mielipiteillä on väliä. Tämän artikkelin myötä luultavasti huomaatkin, arvon lukija, kuinka pitkälle olemme päässeet vuosien saatossa. Lisäksi huomattavaa on, kuinka opiskelijoilla on myös mahdollisuus vaikuttaa opetukseen ja sen laatuun, joko killan, ylioppilaskunnan tai halloped-toiminnan myötä! Ja näihin toiveikkaisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa, ensi julkaisua odotellessa!
Leave a Reply