KUVAT: The Ladd Company, Columbia Pictures
On kesä 1982. Vuodesta -56 tammikuuhun -82 Suomen presidenttinä toiminut Urho Kekkonen oli viimein eläköitynyt virastaan valtion päämiehenä. NMT-matkapuhelinverkko oli käynnistetty maaliskuussa ja tuleva Tasavallan tietokone Commodore 64 oli kokenut ensiesiintymisensä Consumer Electronics Show -messuilla saman vuoden tammikuussa. Hyvinvointivaltio oli voimissaan ja elettiin reipasta taloudellista nousukautta.
Samaisen vuoden lokakuussa sai Suomen ensi-iltansa erään yhä uransa alkupuolella olleen Ridley Scottin toinen Hollywood-elokuva; Blade Runner. Kirjailija Philip K. Dickin romaaniin Do Androids Dream of Electric Sheep? löyhästi perustuva ja dystooppiseen vuoteen 2019 sijoittuva neo-noir tieteiselokuva joutui kilpailemaan elokuvakävijöiden huomiosta muun muassa elokuvien The Thing – “se” jostakin, Conan – barbaari sekä E.T. kanssa, jääden auttamattomasti kauas katsojatavoitteistaan ja ansaitsemastaan suosiosta. Tämä 28 miljoonan dollarin budjetilla tuotettu verkkaisesti etenevä, synkkä ja pohdiskeleva scifi-elokuva tuotti lopulta kansainvälisesti lippuluukuilla vain 33,8 miljoonaa dollaria, ollen näin yksi aikakautensa suurimpia floppeja.
Oliko elokuvan mahalaskuun lippuluukuilla kuitenkin muitakin syitä kuin ankara kilpailu samoihin aikoihin teattereissa pyörineiden elokuvien kanssa? Valitettava vastaus on kyllä, ja ongelmat olivat alkaneet jo kauan ennen kuin elokuva saatiin valkokankaille. Pääosia esittäneet Harrison Ford ja Sean Young vihasivat toisiaan, tuotantoryhmä vihasi ohjaaja Ridley Scottia, tuotantoaikataulut venyivät, Scott ylitti tuotantoyhtiöltä saamansa budjetin ja käsikirjoitusta rukattiin uusiksi useiden henkilöiden toimesta ennen, jälkeen ja kesken tuotannon. Koeyleisöjen ensireaktioiden perusteella tuotantoyhtiö vaati Ridley Scottia lisäämään elokuvaan sen tapahtumia ja juonenkulkua selventävän kertoja-äänen, jonka elokuvan pääosaa näytellyt Harrison Ford omien sanojensa mukaan nauhoitti niin huonosti kuin vain pystyi, jotta sitä ei lopulta elokuvaan laitettaisi. Studio ei tästä kuitenkaan välittänyt. Lisäksi elokuvan avonaiseksi ja onnettomaksi koettu loppu muutettiin keinotekoisen onnelliseksi Stanley Kubrickin Hohto-elokuvasta käyttämättä jääneen videomateriaalin avustuksella.
Miksi sitten sepitän teille ummet ja lammet jostain näin pahasti epäonnistuneesta elokuvaraakileesta?
Koska se on jumalauta kaikesta tästä huolimatta yksi parhaita ja visuaalisesti vaikutusvaltaisimpia Hollywood-elokuvia koskaan.
Blade Runner saavutti kulttiklassikon maineensa pikku hiljaa puskaradion, myöhäisillan televisiolähetysten, VHS-nauhojen, LaserDisc-levyjen ja internetin välityksellä. He ketkä uskalsivat antaa tälle vaikeasti pureksittavalle tuotokselle aikansa ja ajatuksensa, löysivät visuaalisesti uraauurtavan teoksen, jonka juonen teemat kiteytyvät aiheisiin kuten kuolevaisuus, mikä tekee meistä ihmisiä ja mikä on muistojen merkitys. Rosoisen ja tuhritun pinnan alta loisti kärsivällisten katsojien silmiin hiomaton timantti. Tuotantoyhtiön pakotuksesta hutiloituun alkuperäisteokseensa tyytymätön Scott sai viimein vuonna 2007 julkaistua elokuvasta Final Cut -version, jonka tuottamisessa hänellä oli täysi päätäntävalta. Poissa olivat Harrison Fordin väkipakolla luettu selostus sekä siirappinen loppukohtaus. Tilalla ohjaajansa alkuperäisen vision mukainen mestariteos. Tämä onkin ohjaajan sekä allekirjoittaneen suosikki kaikkiaan seitsemästä eri versiosta mitä elokuvasta on ollut saatavilla.
Elokuvan visuaalinen ilme innoitti lukemattomia sen nähneitä aikansa, sekä tulevaisuuden Hollywood-vaikuttajia. Cyberpunk-estetiikka, nykyhetken elementtien päälle rakentuva tulevaisuus, neon-värien kyllästämä maailma, luova valaistuksen käyttö, sekä savun, sateen ja varjojen peittämät maisemat ovat Blade Runnerista lähtien olleet olennainen osa scifi-elokuvien kuvastoa. 35 vuotta ensi-iltansa jälkeen, kenenkään odottamatta ja täysin ansaitusti, Blade Runneria seurasi yksi elokuvahistorian parhaista jatko-osista; Blade Runner 2049. Kanadanranskalaisen visionääri Denis Villeneuven itsenäinen, mutta edeltäjälleen uskollinen teos ei sekään edeltäjänsä tapaan saavuttanut ansaitsemaansa menestystä lippuluukuilla edes kansainvälisesti, tuottaen lopulta vain noin 260 miljoonaa dollaria 150 miljoonan dollarin tuotantobudjettia vastaan. Edelle menivät muiden muassa uudelleenlämmitelty Jumanji: Welcome to the Jungle sekä Fast & Furious 8 (962 miljoonaa sekä 1,2 miljardia dollaria).
Jos et näitä mestariteoksia ole nähnyt tai viime katselukerrasta on aikaa, pidä silmällä killan tapahtumakalenteria. Tavatkaamme Kinopolissa, kun aika on kypsä.
Leave a Reply