Siitä on jo kauan aikaa, kun ensimmäisen kerran sain mieleeni ajatuksen Punaisesta vuoresta. Luonto ja maisemat kiinnostivat minua, ja kulkijan vaistoni yllytti haluani nähden kaiken mitä nähtävissä oli. Vieläkään en tiedä, mikä toi ajatuksen Punaisesta vuoresta mieleeni. Ehkä se oli mielikuvitustani, ehkä jotain, mitä olin kuullut jossain muualla ja pitänyt omana ajatuksenani. Joka tapauksessa se kaivoi tiensä mieleeni. Aluksi mielikuvani oli vain punertava, graniittinen vuori, ilman erityistä ympäristöä. Mutta myöhemmin kuva kehittyi, ja verenhehkuisen, tummanpunaisen torahampaan ympärille kasvoi valtaisa tasanko, jota päivän julma, kuuma aurinko ja yön kylmäsydäminen kuutamo raiskasivat kohti tuhoa ja kuoleman irvikuvaa. Tasanko, jolla kasvillisuus oli vain mustia, kuivia ja palaneita puita ja tuskasta vääristyneitä, verta vuotavia orjantappuroita. Tasanko, jonka maasto lohkeili kuivana ja kuolleena ja jonka eläimistö oli enää puhtaaksi kaluttuja luita. Kaiken päällä leijui läpäisemätön musta pilvipeite, jonka ohuemmista kohdista paistoi läpi kelmeä, tappavan myrkyllisen vihreä valo. Horisonttia rajasivat partaveitsimäiset, terävät vuoret kaukaisuudessa.Vuosia kului ja minä itsekin kasvoin, mutta ajatus Punaisesta vuoresta pysyi aina mielessäni. Joskus se oli vain hento kuiskaus tietoisuuteni reunalla, joskus taas pakkomielteinen, kuumeinen houre joka valtasi kaiken ajatuksistani, niin unessa kuin valveilla. En itsekään tiedä miksi tuo liki humalainen hourekuva riivasi mieltäni, enkä voi väittää, että olisin koskaan edes yrittänyt ottaa siitä selvää.
Kasvettuani löysin itseni opiskelemasta tieteitä. Tekniikka oli ominta alaani, mutta samalla ahmin tietoa kaikesta muustakin, mitä vastaani tuli. Mutta missään ei kerrottu mitään Punaisesta vuoresta. Opiskelujeni päätteeksi olin tehnyt itsestäni parhaan minän, joka suinkaan kykenin olemaan. Olin vuosien saatossa perehtynyt universumin toimintaan ja periaatteellisiin totuuksiin. Vaikka oli kulunut jo pitkän aikaa ja olin oppinut paljon uusia totuuksia, yhä vain oli jotain, mikä vaivasi mieltäni. Niinpä eräänä iltana, rauhoittaakseni levottoman mieleni, lähdin pitkälle kävelylle. Oli jo myöhäinen syksy, joten ilta oli pimeä ja sankka sumu nuoli katuja. Mitä pitemmälle kuljin, sitä tiukemmin sumu tarttui hahmooni kiinni. Lopulta, jo pitkän matkan taivalletuani, tulin risteykseen, jossa katulamput olivat sammuksissa. Koska kaupunginosa oli minulle hyvin tuttu, en välittänyt siitä, vaan jatkoin epäröimättä pimeyteen, jossa sumu ja varjot peittivät kaiken allensa. Sen hetken ajan, jonka kuljin tuossa läpitunkemattomassa pimeydessä, kaikki katosi olemasta. Ei ollut enää teiden kaukaista kohinaa, ei katulamppujen etäistä valoa. Hetken ajan koko universumi oli vain minun ajatukseni, minun mitään näkemättömätsilmäni ja läpitunkematon tyhjyys. Yhtä nopeasti kuin hetki oli tullutkin, se katosi. Sumu ja pimeys antoivat periksi ja saavuin pienelle aukiolle, jolla ohikulkevien ihmisten puheensorina ja kenkien kalina sekoittuivat liikenteen etäisiin ääniin. Aukiolla huomioni varasti kuitenkin kaiken keskellä seissyt korkea ja komea kerrostalo. Talo oli suuri ja tummapunainen. Se oli rakennettu moderniin tyyliin, joka kuitenkin selvästi otti vaikutteita vanhasta renessanssin arkkitehtuurista. Ikkunoiden pielet, alin kerros ja katon reunus olivat valkoista kiveä, joka loi voimakkaan kontrastin seinien verenpunaiseen pääväriin. Kaiken kruunasivat yhdeksännen, ylimmän kerroksen yläreunassa lähellä seinän yläreunaa olleet raudasta väännetyt kirjaimet, jotka muodostivat sanan “ATLAS”. Kaksi vanhanaikaisen mallista lamppua pääoven vieressä loistivat tummaa oranssia valoa seinille.
Ihastelin rakennusta pitkän aikaa samalla kun hämmästyksissäni koetin keksiä missä olin. Kaupunginosa oli minulle läpikotaisin tuttu, mutten ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta aukiosta, rakennuksesta puhumattakaan. Katsoin nopeasti ympärilleni ja huomasin lähelläni naisen, joka oli sulkemassa liikettään yöksi. Muutamalla nopealla askeleella olin naisen vierellä. “Anteeksi”, kysyin minä, “mutta mikähän tuo rakennus mahtaa olla? Se on kovin tärkeän näköinen, mutta en kyllä kuollaksenikaan osaa sanoa mikä se on.” Nainen käänsi päänsä nopeasti minua kohti ja vastasi “Ah, se on paikallinen ‘kuuluisuus’. Melko epätavallisia arkkitehtoonisia ratkaisuja, mutta se on tutustumisen arvoinen. Kaikki täälläpäin kutsuvat sitä Punaiseksi vuoreksi.”
Kuullessani rakennuksen nimen hätkähdin hämmästyksestä. Punainen vuori! Oliko tämä se merkillinen asia, joka mieltäni oli aina vaivannut? Saattoihan se tietysti olla vain kohtalon ivaa, mutta tieteisiin perehtynyt mieleni oli jo kauan sitten lakannut uskomasta sattumaan. Olin jo liki kosketusetäisyydellä rauhattoman mieleni tyynnytystä! Kiitin naista ja toivotin hänelle hätäiset hyvät yöt ennen kuin harpoin ripein askelin kohti ‘Punaisen vuoren’ pääovea. Nousin oven edessä olleet neljä porrasta kaksi kerrallaan, sillä intoni ei sallinut minun vitkastella. Katselin hetken suuria, tummia pariovia ja niiden messinkisiä kahvoja. Vaikka oletin, että tuohon aikaan rakennus olisi jo lukittu en voinut vastustaa kiusausta ja koetin varovasti vetää oven auki. Suunnattomaksi ihmetyksekseni ovi aukeni vaivattomasti.Hetken ajan purin huultani ja punnitsin vaihtoehtoja. Antautuako kiusaukseen… Vilkaisin nopeasti taakseni ja astuin vikkelästi sisään. Ovi painui takanani kiinni raskaasti jymähtäen. Saman tien kun se sulkeutui, tuntui kuin koko ulkopuolinen maailma olisi yhtäkkiä vaiennut. Hiiskaustakaan ei ulkopuolen melusta kuulunut sisälle taloon.
Yhä jännityksestä täristen katselin ympärilleni ja mietin, mihin suuntaan lähteä. Tietysti halusin päästä huipulle, valloittaa Punaisen vuoren, joten minun tarvitsi löytää jostain portaikko. Varovasti kurkistin hylätyn aulan vasemmanpuoleisen oven taakse. Tämäkin huone oli tyhjä, mutta ulkoseinän ikkunoista tulvi sisään katulamppujen oranssia valoa, jota halkoivat ohikulkevien ihmisten siluetit. Palasin aulaan ja astuin suoraan toisesta ovesta sisään. Juuri niinkuin olin odottanutkin, huoneessa oli yläkertaan vievä kivinen portaikko. Kävelin sileitä portaita pitkin toiseen kerrokseen, jossa huomasin yhden naisen mainitsemista erikoisista ratkaisuista. Talon portaikot oli ilmeisesti sijoiteltu niin, että kukin portaikko vei vain yhden kerroksen ylöspäin ja päästäkseen sitä seuraavaan kerrokseen olisi kuljettava kerroksen läpi toiselle puolelle taloa, jossa taas pääsisi liikkumaan yhden kerroksen ylöspäin. Lähdin etsimään seuraavaa portaikkoa ja avasin oven huoneeseen, joka oli tarkalleen alakerran aulan yläpuolella. Tämä huone oli aivan yhtä tyhjä kuin sen vastine alakerrassakin, ja samat kellertävän oranssit valot hehkuivat ikkunoista sisään. Näkymä ikkunoista katsottaessa ei kuitenkaan ollut sama. Siinä missä
alhaalla näkyi sama pimeä, katulamppujen valaisema katu, oli se nyt yhtäkkiä aivan autio. Ei ristin sielua näkynyt missään ja sumukin oli kaikonnut. Itsehän laitoin tuon koko ongelman vain sen piikkiin, että ihmiset olivat varmasti menneet jonnekin muualle, kellohan oli jo paljon. Miettimättä asiaa sen kummemmin, jatkoin matkaani kohti yläkertaa. Kavutessani portaita ylös pistin merkille, että ne olivat erilaiset kuin edellinen portaikko oli ollut, nämä portaat olivat tummempaa kiveä. Kolmas kerros avautui eteeni jälleen erilaisella sisustuksella kuin edelliset kaksi. Nyt seinät ja lattia olivat kokonaan paljasta, tumman harmaata graniittia. Kerroksen aula oli jälleen varsin askeettinen, tosin tällä kertaa huoneessa oli mustasta puusta veistetyt karkea pöytä, tuoli ja tyhjä kirjahylly, jotka erottuivat hyvin ikkunoista hohkaavassa valossa.
Vilkaisin ohimennen ikkunasta ulos ja tunsin, kuinka henkeni salpautui. Ikkunoista ei enää näkynyt se katu, jolta olin noussut rakennukseen sisään, vaan ikuisuuksiin jatkuva, autio ja tuhkanharmaa rauniokaupunki. Selkeän iltataivaan sijaan kaupungin peittona oli synkeä ja musta pilviverho. Pelosta, hämmästyksestä ja hätäännyksestä poissa tolaltani kompuroin kohti seuraavaa portaikkoa, joka oli taas askel kohti vanhempaa ja karumpaa tyyliä. Tämä portaikko oli huomattavan samankaltainen kuin millaisia keskiaikaisista linnoista löytyi; portaat olivat karkeita, kuluneita, epätasaisia ja keskenään erikokoisia. Seinät olivat ahtaampia ja koruttomia, samat isot, epätasaiset kivenmurikat koristivat sekä seiniä että portaita. Muinaisuus ja rappio paistoi läpi myös aulasta. Seiniä peitti vuosikausien saasta ja limainen home, katosta roikkui verhoina hämähäkinseittiä ja lattia oli täynnään hiekkaa ja mätänevää maa-ainesta. Samanlaiset, hylätyt huonekalut lojuivat kaatuneina huoneen reunoilla. Ikkuna oli vanha, rasvatahrainen ja vääristynyt, ja sen läpi näkyi valtaisa, tyhjä autiomaa. Huoneen etäisimmässä nurkassa istui ihminen. Hän oli vanha, nuhruinen ja ruokkoamattoman näköinen. Yritin puhutella häntä, mutta hän ei reagoinut mihinkään, mitä sanoin, eikä muutenkaan osoittanut huomaavansa olemassaoloani. Sen sijaan hän mutisi itsekseen karhealla ja matalalla äänellä ulkona odottavasta autiomaasta, hirvittävästä janosta ja kuolettavasta hiljaisuudesta. En kiinnittänyt häneen enempää huomiota.
Seuraava portaikko oli juuri sellainen, millaisia muinaiskansat hakkasivat kallioon, portaat olivat joka suhteessa epätasaisia ja erikokoisia. Koska portaat olivat vinossa toisiinsa nähden, piti niitä nousta hyvin hitaasti, ja silti niissä oli helppo kompastua. Kerroksen seinät olivat nyt kaareutuvat ja kosteat, kuin ne olisi louhittu kallioon. Ovi aulaan oli suuri ja kokonaan metallia. Sen pintaan oli pakotettu hypnoottinen kuvio, jota hallitsi suuri ja verestävä silmä tarkalleen keskellä ovea. Aula itse oli melko pimeä, enimmän osan valosta soi katosta riippuva astia, johon oli sytytetty tuli. Hengitysilma oli hirvittävää, palavan öljyn katku sekoittui seinien mätänevään homeen hajuun ja loi kuuman, happaman hajun, joka kirveli silmiä. Huone oli kalusteeton ja sileillä seinillä ei ollut mitään. Keskellä lattiaa istui polvillaan mies, joka huusi jatkuvasti käsittämättömällä, eläimellisellä äänellä samalla kun hän vääntelehti kuin kouristusten vallassa ja hakkasi käsillään lattiaa. En ole toisaalta varma, onko mies aivan oikea sana kuvaamaan tuota olentoa, se kun oli alaston, luurankomaisen riutunut ja luunvalkea iholtaan, niin ettei sen karvattomasta hahmosta ollut tunnistaa sukupuolta. Astuessani sitä kohti hätkähdin pelosta, sillä hahmon silmät olivat painuneet niin syvälle kuoppiinsa, että hetken näytti siltä, ettei piruparalla ollut silmiä lainkaan.
Kysyin olennolta, mitä talon alituinen muuttuminen merkitsi ja voisinko auttaa sitä mitenkään. Se ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä minua kohti ja väänsi lohkeilleet, mustat huulensa hirvittävään hymyyn, joka paljasti kaikki sen lohkeilleet, terävät ja harvat hampaat. Katsoen minua kaiken aikaa silmiin, se työnsi kätensä kokonaan suuhunsa ja veti. Käsi tuli ulos nyrkissä, puristaen tiukasti vaaleaa kieltä niin, että kielen kärki tuli säälittävästi väpättäen ulos nyrkin toisesta päästä. Olio jatkoi heilumistaan ja alkoi yhtäkkiä päästää omituista mongerrusta. “NgngngngngGNNGNGNGNGNng”, kuului sen ihmeellinen joiku, jota se mantramaisesti jatkoi useamman minuutin. Olin jähmettynyt paikoilleni, sillä ajatteleva mieleni ei tiennyt miten suhtautua olennon epämääräiseen käytökseen. Olio käänsi katseensa kohti aulan tasaisen harmaata kiviseinää. Sillä hetkellä, kun sen avonainen suu vääntyi kammottavaan virneeseen, tiesin, että se aikoi tehdä jotain hyvin epämiellyttävää. Hitaasti olio painoi vapaan, vasemman kätensä leukaansa vasten, oikean yhä puristaen kivuliaan näköisesti sen kieltä. Sitten, yhdellä nopealla liikkellä, hahmo puristi leukaansa työntämällä suunsa kiinni. Katkennut kieli jäi roikkumaan sen oikeasta nyrkistä ja se heilutti sitä kuin mitäkin suitsutusastiaa. Olio aukaisi jälleen suunsa ja antoi vuolaana valuvan veren valua alastonta kehoaan pitkin maata kohti. Kielestä valuvalla verellä se piirsi seinään hyvin terävän vuoren ääriviivat. Punaisen vuoren. Saatuaan mestariteoksensa valmiiksi, hahmo viskasi kielensä huoneen nurkkaan ja alkoi taas kirkua, sen käsien levittäessä suusta yhä valuvaa verta joka puolelle sen kehoa. Kauhistuneena tästä hirvittävästä näytelmästä, minä juoksin sen ohi, katsomatta ikkunaan lainkaan. Kompuroin karkeat liuskekiviportaat ylös kiinnittämättä huomiota mihinkään muuhun kuin siihen, että pääsisin tuon hulluuden riivaaman hahmon luota pois.
Jo portaikon yläpäähän kaikui aulasta kamppailun ääniä, huutoa ja älähdyksiä. Kiiruhdin ovelle, valmiina auttamaan tilanteen ratkaisussa. Aula oli muuten samanlainen kuin edellinen, mutta nyt valoa antoi särkyneen ikkunan edessä makaava kynttilöiden meri. Suureksi kauhukseni lattialla lasinsirujen päällä kieri kaksi lähes samanlaista hahmoa kuin edellisen kerroksen piruparka. Nämä olivat vain vieläkin hirveämmän näköisiä. Niiden kädet olivat suhteettoman pitkät, niiden laiha keho oli miltei luurankomainen ja niiden päät olivat sileitä ja korvattomia. Jostain syystä nämä kaksi sieluparkaa olivat päättäneet saada toisensa päiviltä, ne takoivat toisiaan suunnattoman raivon vallassa, samalla kun niiden iho repeytyi lasinsiruista. Kuitenkin vaikutti, että tuska ja vuotava veri vain kiihdyttivät niiden raivoa ja ne takoivat toisiaan yhä suuremman kiihkon vallassa, huutaen epäinhimillisillä äänillä jatkuvasti. Lopulta toinen pääsi niskan päälle tappelussa ja löi toista muutaman kerran suoraan kasvoihin. Kun sen kilpakumppani vaikeroi ja hieroi kasvojaan, voittoisa hahmo veti lattialta käteensä ruosteisen lusikan. Aavistin kauhunsekaisin tuntein, mitä se aikoi tehdä, kun olio tarttui vastustajansa päähän ja työnsi lusikan lähemmäs tämän silmää. Kuului hirveä, märkä maiskahdus ja selkäpiitä kylmäävä tuskanhuuto, kun voittoisa olento kaivoi vastustajaltaan tämän silmän irti päästä.
Heristäessään lusikkaansa kuin voittoisa kenraali miekkaansa, hahmo ei ehtinyt huomata, kuinka sen vastustaja yllättäen heitti sen maahan ja nousi vuorostaan itse sen päälle. Yksisilmäinen kammotus avasi suunsa ammolleen, ja antoi ylen. Hahmo oksensi mahalaukullisen eläviä, luumaiseen pintaan peittyneitä torakoita suoraan vastustajansa kasvoille. Torakoihin peittyvä olio kirkui tuskasta ja huitoi käsillään joka puolelle yrittäessään päästä eroon itseään riivaavista hyönteisistä. Lopulta huudot lakkasivat ja kädet seisahtuivat. Kuolleen vastustajansa päällä hajareisin istuva hahmo huojui hetken aikaa paikallaan, kunnes se lyyhistyi selälleen makaamaan, kuolleena itsekin. Vähä vähältä torakat peittivät alleen kummatkin raivoisat taistelijat. Jatkoin yhä pelokkaampana matkaani edemmäs, kapeaan, rapistuneeseen ja tavattoman korkeaan kierreportaikkoon. Hitaasti ja kauan minä niitä portaita kapusin.
Kuka tietää, ehkä minä kapusin niitä portaita sata vuotta, ehkä puoli tuntia, sillä ajantajuni hämärtyi yhä pimeneviä portaita kiivetessäni. Lopulta, kuin ikuisuuksien päästä portaiden alusta, saavuin niiden päähän, jossa oli ahdas onkalo, jonka yläpuolella oli pieni, juuri ja juuri miehen mentävä aukko, jonka takaa näkyi tasaisen ankea pilvinen myrskytaivas. Kurottauduin ylemmäs ja sain kuin sainkin kiinni aukon reunasta. Jalkojani sätkyttäen onnistuin kiskomaan itseni ylös, suuren vuoren huipulle.
Olin noussut suoraan painajaiskuvani keskelle. Päälläni roikkui musta pilviverho, josta kuulsi läpi kelmeä, myrkynvihreä valo. Edessäni aukeni autio, kuollut tasanko, jonka reunoilla nousi mustia, jyrkkiä vuoria. En nähnyt alas asti kunnolla, mutta tiesin, että tasanko oli peittynyt mustiin, käpristyneisiin puihin ja käkkyräisiin orjantappuroihin. Kaukana jossain ukkosen jylinä rikkoi kaikuvan hiljaisuuden. Minä seisoin Punaisella vuorella. Se oli jyrkkä ja korkea, sekä kauttaaltaan verenpunainen. Kuin transsissa kosketin vierelläni kohoavaa kivipylvästä. Kun vedin käteni pois, se oli tahriintunut vereen. Hätkähdin ja nojauduin äkillisesti taaksepäin, minkä seurauksena minä putosin vuorelta alas. Tunsin luitteni sirpaloituvan ja ruumiini hajoavan osuessani maahan, mutta yhä minä olin hengissäni ja tajuissani, kun rojahdin puun latvojen läpi orjantappurapensaikkoon. Muistan varmaankin ikuisesti sen hetken ennen kuin näkökenttäni pimeni ja tietoisuuteni himmeni. Puiden katkenneista latvoista valui päälleni jotain tahmeaa ja kuulin ylhäältä kuiskausmaisia tuskanvalituksia. Jostain kaukaa kuului laahaavia askeleita, kun jokin suuri ja raskas tuli minua kohti. Viimeiseksi näin sen verisenä torahampaana kohoavan kallion, joka on Punainen vuori.
Hetken ajan koko universumi oli vain minun ajatukseni, minun mitään näkemättömät silmäni ja läpitunkematon tyhjyys. Yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, hetki oli ohi, ja minä astuin aukiolle. Edessäni näin komean, vanhanaikaisen rakennuksen, joka auttamattomasti varasti huomioni. “No johan”, minä sanoin ääneen, “mikähän tuon rakennuksen nimi on? Sen täytyy olla tärkeä.” Vierestäni vastasi kauppaansa sulkeva nainen, “Sen nimi on Punainen vuori.”